Vänskap

Viime viikonloppuna oli valtavan hauskat polttarit Hämeenlinnassa, eihän niistä ole tietenkään aikaisemmin voinut hiiskua. Hämeenlinna on muuten hauska kaupunki, varsinkin Aulangon seutuun tunsin vetoa. Hauskaa kun kaikki ei aina tapahdu Helsingissä tai Tampereella!

Polttarisankari oli luonnollisesti hemmoteltu ja rakastettu.

Siellä nähtiin niin ihquja ystävyyden osoituksia, että I could not help but wonder (valmistaudun Sinkkuelämää-leffaan henkisesti, mutta voisko ne Ilta-lehti-sanomat lopettaa sen prkl:n spoilaamisen? Ei muidenkaan leffojen juonia selosteta yksityiskohtaisesti lehdissä kuukausia ennen leffaa? Ääliöt!) että mitä ystävyyden käsite sisältää, kuka siihen mahtuu, ja miten siitä pidetään huolta tarpeeksi tänä mukakiireisenä aikana.

Ihmissuhteisiin on näet tullut melkoista muutosta viime vuosina.

On niitä, joiden kanssa olen näköjään ajautunut pysyvästi erilleen.
On niitä, jotka soittavat vain silloin kun tarvitsevat jotain.
On niitä, joiden kyydistä olen harmikseni tipahtanut, tai huomannut sen vasta kun puukko on jo niskassa.

Ja olen itsekin välillä ollut varsinainen mulkvisti, varsinkin niille, jotka ovat kaikkein parhaita.

Mutta on myös niitä, joiden kanssa on muuttohengessä kannettu mikroaaltouunia keskellä yötä kaatosateessa evakkoon yhteiskuntakelvottoman narkkikämppiksen luota.
Ja niitä, joita onnistuu aina naurattamaan hyväksi havaituilla resepteillä.
Ja niitä, joiden kanssa joka-aamuinen drama queen -puhelu pelastaa päivän kuin päivän.

Onneksi on ne tyypit!

Tahtoo kirjevihot takaisin.